Varo jämälankatartuntaa!

Ensin varoituksen sana: tämä jämälankavillitys tarttuu ja taudista ei heti parane. Jos siis pelkäät vähänkin tartuntaa, lopeta lukeminen tähän.

Minun sairaushistoriani alkoi Sanna Vatasen mainiosta kirjasta Neulo. Virkkaa. Kirjo. Jämälangasta!

Tosin tauti ei tarttunut heti. Ehdin selailla sitä useamman kerran ja tuskastua, kun en keksinyt mitään, mitä todella tarvitsisin. (Sellainenkin ongelma minulla on töihin tarttumisessa, että haluaisin tehdä käsitöitä, joilla on tarkoitus.)

Kun Katariina lupasi, että hänen esikoiselleen saisi tehdä jotain, innostuin kirjassa olevasta eläinsatupeitosta, joka näyttää kännykkäkameralla suoraan kirjasta kuvattuna tältä:

Olin välillä aivan varma, etteivät kaikki palat koskaan valmistu tai en jaksa koskaan kasata peittoa. (Viimeistely ei ole mielipuuhiani.) Siksi päätin tehdä pala kerrallaan ja vaikka ommella palan jonkun tyynyn koristeeksi, jos en saa kaikkia paloja tehtyä.

Yllätyin siitä, kuinka kivaa peiton tekeminen oli ja tunsin aina jonkinmoista pientä tyydytystä, kun sain pitkään säilytetyn lankakerän käytettyä. Kävin myös kähveltämässä joitakin lankakeriä tätini varastosta. Taisimme olla molemmat tyytyväisiä siitä. Ja jos rehellisiä ollaan, vein peiton lopulta äidille, joka sitten ystävällisesti ompeli peiton toiselle puolelle pehmeän kankaan, etteivät kaikki päättelyni näy niin selvästi.

Siitä se jämälankavillitys sitten lähti. Seuraavaksi tein kirjasta pöllön:

Tai kuten seuraavasta kuvasta näkyy, aloin kyllästyä ohjeiden seuraamiseen korvien korkeudella ja mun pöllöstä tuli hassu huuhkaja.

On hauska katsoa molempia valmistuneita töitä, kun samalla muistaa, miten tuo pinkki lanka liittyi ystäväni polttareihin ja miten hyvin sukissa tylsältä näyttänyt vihreä lanka näyttää ihan metsältä oravan taustalla.

Ai, mitenkö tämä taudinkuvan etenee? Siten, että etsii kirpputoreiltakin jämälankaa, eikä pysty heittämään yhtään pientä langanpätkää roskiin "koska tästä tulee loistava silmä jollekin norsulle". Jep.