Uusi taito opittu!

Alan pian hävitä En ole koskaan -pelit. Nyt nimittäin listaltani pitää poistaa saippuan tekeminen.

Kun olin viime viikonloppuna kotona, äiti yllytti tekemään saippuaa kanssaan. Hän oli aikoinaan käynyt kurssin, joten minun ei tarvinnut lukea ohjeita, vain kuunnella äidin neuvoja.

Urakkaa varten olin ostanut puolitoista kiloa saippuamassaa (kirkasta ja valkoista), punaista ja keltaista väriainetta ja kanelintuoksuista öljyä. Äiti keräsi kokoon vanhat peltiastiat muoteiksi.

Minä olisin paloitellut isot saippuaklöntit veitsellä, mutta äiti kaivoi karhunlankaa esiin.
"Näin tehtiin minun lapsuudessa", hän sanoi.
En ihmettele. Ihan kätevää se oli. Hieman vain lanka hiersi käsiä. Kun paloittelin saippuamassan pieniksi kattilaan, käytin sentään veistä.
(Tarkkaavainen huomaa kuvassa myös koiran. On hyvin osallistuva tapaus.)

Valmistuksen vaikein vaihe oli olla hämmentämättä vesihauteessa olevaa saippuamassaa. Teki mieli sekoittaa, että sulaminen nopeutuisi. Sekoittaessa massan sekaan pääsee kuitenkin ilmaa ja sinne tulee ilmakuplia.

Arvaa vain, maltoinko olla sekoittamatta. En. Melkein joka saippuassa on yksi ilmakupla, pariin sain aikaan ihan vaahtoakin. Tämän huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun kaatoi saippuoita muotteihin.

Irrotimme saippuat muoteista vasta seuraavana päivänä. Hyvin irtosivat, kun olimme laittaneet massaan hieman hunajaa ja osan vuuista olimme voidelleet öljyllä.

Käärin kaikki saippua sellofaaniin. Ulkonäöltään nuo leivoksilta näyttävät, kaksiväriset palat houkuttelevat eniten. Uskon, että ekana käyttöön päätyy silti ruskeat, kuorivia kahvinporoja sisältävät saippuat.

On kyllä helppoa opetella uusia asioita, kun vieressä on joku, joka kertoo, mitä tehdään.
Kiitos, äiti!